sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kohti Seikkailua – NUTS Karhunkierros 31k - kipeää kävi mutta oli se sen arvoista/Hanna



Kesän eka festariranneke.


Valmistautuminen koitokseen ei ehkä ollut parasta mahdollista – Iin puolimaratonilla kipeytynyt polvi alkoi osoittaa jonkinlaisia toipumisen merkkejä vasta viikkoa ennen kisaa. Kisaviikolla kerkesin käydä kokonaiset kaksi lyhyttä lenkkiä, koskapa olin työmatkalla tiistaista torstaihin. 

Tiedostin riskin siitä, että polvi ei välttämättä kestä vielä noin pitkää matkaa, ja vähän jännitti lähteä. Mutta koska olen koko kevään tätä varten treenannut, ja odottanut että pääsee lähtemään, niin en halunnut jättää kisaa kokeilematta. Karhunkierros on vaativa reitti, viimeiset 10 kilometriä on yhtä nousua ja laskua.

Ajoimme perjantaina illalla Rukalle, ja majoituimme huoneistohotelliin. Kämppikset olivat jo lähteneet juoksemaan 160 kilometrin taivaltaan, joten kaikessa rauhassa saimme puolison kanssa olla. Kävin ilmoittautumassa ja sain numerolapun sekä kartan. Alkoi jo vähän jännitystä olemaan ilmassa. Kunnon pastatankkaus illalla ja aikaisin nukkumaan.

Aamulla heräsin ennen kellonsoittoa, jännitti ja mieli malttamattomana odotin lähtöä. Puolison kanssa kävelimme alas hotellille parin sadan metrin päähän aamiaiselle. Tankkasin puuroa, ruisleipää, raejuustoa ja kasviksia sekä jugurttia. Aamun aikana yritin myös juoda mahdollisimman paljon – litran verran meni urheilujuomaa perjantai-illan ja lauantai aamun aikana, ja sen lisäksi melkoinen määrä vettä. Kolmatta aamiaisannosta lopetellessani pohdin, että olen kuin hobitti: kolmas aamiainen ja edessä matka jota en ole aiemmin tehnyt. Tosin olen minä Karhunkierroksen kävellyt neljä vuotta sitten. Päästä päähän – aikaa meni 4 päivää. Nyt pitäisi päivässä selvitä kolmasosasta - juosten. Ihan helppo nakki. Kuten numerolapussakin sanottiin "vielä talvella tämä tuntui hyvältä idealta".


Lähdön hetki lähestyi, ja puoliso vei minut Juumaan Retki-Etappiin mistä 31 kilometrin lähtöpiste oli. Sopivasti alkoi vettä satamaan siinä lähtöä odotellessa, ja ilma oli tuulinen ja kylmä. Se ei kuitenkaan haitannut – ainoa mikä mietitytti, oli kumman takin vedän päälle – kuoritakin vai kevyen juoksutakin. Päädyin juoksutakkiin, kun sade ehti tauota ennen omaa lähtövuoroa.

Olin lähtöryhmässä E, eli lähdin 20 minuuttia vauhdikkaimpien jälkeen. Torven törähtäessä joukko polkujuoksun ystäviä – suurin osa ensikertalaisia tällä matkalla – lähti matkaan. Heti ensikilometrille sattui riippusilta, jonka sai ylittää kolme kerrallaan. Pääsin sopivaan ryhmään mukaan, ja alkumatkan taivalsinkin parin kanssakilpailijan kanssa. Jossain vaiheessa meitä oli neljä, ja hyvin eteni matka. Ylämäet kävellen, tasaiset pätkät ja alamäet juosten. Meno tuntui hyvältä ja rennolta, vaikka välillä sykkeet kyllä huiteli aivan omissa sfääreissään. Välillä oli teknisempää maastoa ja välillä taas tasaista neulaspolkua. Kallioportin portaissa päätin matkanteon hidastuessa hieman ottaa ensimmäisen energiapatukan. Matkaa oli tehty siinä vaiheessa viitisen kilometriä. Maisemat oli upeita ja monta kertaa olisi tehnyt mieli jäädä niitä ihastelemaan, mutta enpä jäänyt vaan nakutin eteenpäin.

Kallioportin jälkeen pieni ryhmämme saavutti E ryhmän pääjoukon, ja letka jatkoi tasaista kulkuaan pientä karhunkierrosta myötäpäivään. Maisemat oli upeita, välillä satoi, välillä paistoi. Yksi parhaista hetkistä oli, kun juoksu kulki, aurinko paistoi, ja taustalla kukkui käki. Olo oli energinen ja jopa harkitsin pientä irtiottoa. Onneksi ymmärsin olla ottamatta sitä – joku takaraivolla sanoi, että tässä on vielä yli 20 kilometriä jäljellä, ja tämä on se reitin helpompi osuus.

Juumassa, lähellä Myllykosken laavupaikkaa oli reitin ensimmäinen huoltopiste – matkaa oli tässä vaiheessa taitettu noin 10 kilometriä. Täydensin vesivarastoni, join ja söin vähän sipsejä sekä yhden energiageelin sekä kuulostelin vähän mikä on pitkämatkalaisilla meininki. Ensimmäiset pitkämatkalaiset (53k ja 80k) oli kuulemma tulleet maaliin. Hetken huilin jälkeen matka jatkui, mukavaa hiekkapohjaista polkua tasaisella kankaalla. Tankkauspisteen jälkeen meno tuntui helpolta ja vähän siinä jopa harkitsin kovempaa vauhtia (taas). Jatkoin tässä vaiheessa matkaani yksin – muu joukko oli joko mennyt menojaan tai jäänyt vielä huoltoon. Nakutin menemään – ylämäet kävelin, muuten hölkkäsin omaa vauhtiani. Keli oli hyvä ja meno maistui.

Maasto muuttui välillä vähän haastavaksi, ja matkanteko hidastui märässä sammalikossa. Polvi ilmoitteli ensimmäisen kerran olemassaolostaan. Nappasin 15 kilometrin kohdalla energiaa ja buranaa. Ja taas matka maistui – reittiä oli hieman muutettu, ja Porontimajoen kämpältä matka jatkui jokivartta pitkin – ennen se meni vähän joesta sivussa. Rantapenkka oli melko haasteellista aloittelijan juosta. 

Hieman Porontimajoelta pois käännyttyä alkoi tulla rakeita ja räntää taivaan täydeltä. Matkaa oli takana noin 17 kilometriä – ajatus siitä että alle puolet jäljellä sai pistämäään tossua toisen eteen. Pohdin, miksi olen täällä – yksin, räntäsateessa keskellä korpea. Onneksi sade lakkasi jonkin ajan kuluttua ja aurinko tuli taas esiin. Meinasi usko loppua. Polveenkin sattui. 

Kumpuvaaralle noustessa aurinko paistoi ja meno maistui taas pienen notkahduksen jälkeen. Edelleen kävelin ylämäet, juoksin tasaiset ja loivat alamäet, jyrkemmissä alamäissä piti jo vähän miettiä askellustaan, polvi ei tykännyt niistä yhtään. Seuraavalle huoltopaikalle, Konttaisen P-paikalle oli matkaa vajaa 5km, ja reitti muuttui mäkisemmäksi. Ylämäet tallasin tasaisella vauhdilla – meno tuntui helpolta ja mukavalta, totta kai mitä jyrkempi mäki, sitä enemmän se tuntui reisissä ja hengästytti, mutta ei tuntunut yhtään siltä etten jaksaisi. Aina alamäessä kuitenkin tuli mieleen keskeyttäminen. Polveen sattui niin paljon.

Konttainen. Valtavaara. Ruka. Viimeiset 10 kilometriä.

Kuulostaa helpolta, 20 kilometriä takana, ja virtaa riittää naisessa. Mitä nyt polveen sattuu aina alamäessä.  Kiipesin Konttaisen päälle – ja onhan ne maisemat vertaansa vailla! Juoksin laen yli, ja alkoi laskeutuminen. Polveen sattui. Kiroilin mielessäni ja mietin seuraavaa siirtoa – portaiden alapäässä odottaisi raatokyyti halutessani. Ajatus saunasta ja paljusta kuulosti tosi hyvältä. Pääsin alas, ja huoltopaikalle. Siinä ympärillä olevia katsoessani totesin, että en ole ainoa jolla tekee tiukkaa, ja niin siitä yksi kerrallaan väki lähti jatkamaan matkaa. 6,5km matkaa maaliin – senhän vaikka kävelee käsillään jos on pakko! "Ja eihän siinä ole kuin Valtavaara välissä".

Ylämäki. Ei mitään hätää, meno maistuu ja voisin vaikka loikkia 2 porrasta kerrallaan, jos olisi portaat. Välillä piti kiivetä käsiä apuna käyttäen, sen verran oli jyrkkää. Kohta pääsee taas juoksemaan. Eiku. Alamäki – tekee mieli palata takaisin huoltopaikalle. Ylämäki, hyvin menee, eihän tästä ole enää pitkästikään, kohta tulee vaaran laki, ja pääsee juoksemaan. Eiku. Alamäki. Eikö tämä tuska voisi jo loppua.
Tuota samaa jatkui loputtoman tuntuisesti, ja jossain vaiheessa alkoi jo nouseminenkin sattua polveen. Ja toinenkin polvi alkoi kipuilla rasituksesta. Yritin juosta aina tasaisella, mutta polvet eivät enää kestäneet yhtään juoksuaskelta. Harmitti vietävästi, kun virtaa olisi ollut. 

Vihdoin tuli Valtavaaran laki, ja loputtoman tuntuinen alamäki. Kokeilin kaikkea muuta paitsi peruuttamista alaspäin mennessä – vauhti oli 30min/km. Myöhemmin sain tietää että peruuttaminen olisi ollut helpompaa...Alhaalle päästyäni polku jatkui sorapolkuna jota olisi ollut mukava painaa menemään. Yritin juosta aina 50 metriä todetakseni että ei onnistu. Kävelin sitten niin kovaa kuin pystyin. 

Kilometri jäljellä! Tuuli tuo jo maalialueelta ääniä, siellä on bileet pystyssä. Ehkäpä oma puolisokin siellä jo odottelee. Tossua toisen eteen vain – tämä loppuu ihan kohta. Viimeinen nousu olikin sitten melkoinen! Mutta ei se haitannut kun tiesin että ei ole enää pitkästi. Paitsi että pitihän sieltä vielä tulla alaskin... Maali häämötti: ALAMÄESSÄ! Yritin juosta. Viimeiset 100 metriä – polvet tuntui että ne pettää justiinsa, torvi törähti ja olin MAALISSA! Jostain sain vielä pinnistettyä hyppyvoimaa, ja HYPPÄSIN maaliviivan yli.

 Oma sykemittarini pysähtyi aikaan 5.55:45, ja virallinen aika on 6:24:08. Ero johtuu siitä, että sykemittari lopetti mittaamisen aina kun pysähdyin ja luulempa, että lopussa etenemisen ollessa hidasta, se pysähtyi välillä vaikka muka etenin. Tyytyväinen täytyy olla, alkuperäisen 5 tunnin tavoitteen hautasin jo ennen lähtöä polvivaivojen häiritessä valmistautumista. 

Uskomaton kokemus! Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan!
Mutta ennen kuin alan miettiä mitä seuraavaksi, pitää saada nämä jalat kuntoon. Kovasti tekisi mieli osallistua toiseenkin polkujuoksukisaan tälle kesää, mutta ensin pitää tosissaan toipua ja antaa polven parantua kunnolla.

Näillä juoksin - olikin näiden tossujen viimeinen matka. Kuva sen jälkeen kun ne jo kävi suihkussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoithan kiltisti!